COYOACAN

Perjantaina vähän ennen kuutta olin valmiina reissuun. Kipasin tosta parin talon päähän,

jossa pihalla oli jo porukka seisoskelemassa ja potkimassa futista kadulla. Hypättiin autoon

ja ahtaasti matkustettiin pienen matka päähän tohon lähelle, josta otettiin autollinen lisää 

porukkaa mukaan. 

Matka kulu hitaasti, sillä Mexico Cityn ruuhkat hahaa! Ruuhkat ei kuitenkaan latistanut 

fiilistä, vaan matka taittui mukavasti lauleskellessa radion mukana ja naureskellessa mulle, 

kun yritän vääntää espanjaa. Ruuhkista vielä sen verran, että tykkään niistä jostain kumman 

syystä. Ehkä siks, koska niissä on kunnon big city fiilistä, tai no täähän on kunnon big city! 

En tiiä koska totun siihen, että asun miljoonakaupungissa. Jotenkin en vois olla onnellisempi 

mun asuinpaikasta täällä Meksikossa. Tää esikaupunkialue missä asustelen ja missä esim mun 

koulu on, on niin rauhallinen ja turvallinen paikka (noin 5 miljoonaa asukasta hahaa) ja sit ku 

hurauttaa autolla, niin sä oot parissa minuutissa jättimäisen Cityn sykkeessä. Love it, love it, 

love it. En vieläkää hahmota sitä, kuinka iso Mexico City on, koska tää on vaan jääääätävän iso! 

Ennen lopullista määränpäätä pysähdyttiin sellasella hienolla alueella. Siinä oli niinkun 

ravintola, jonkinlainen museo ja muita tiloja, mutta vuosia sitten se koko mesta on ollut

jonkun talo. Kelpais mulle sellanen talo! 

kreisit meksikolaiset !

Viimein sit saavuttiin Coyoacaniin, joka oli täynnä ihmisiä, jotka oli tullut viettään iltaa. Jopa
autolle oli miltein mahdotonta löytää paikkaa, koska kaikkialla oli porukkaa. Ihmiset sanoo, että
Coyoacaniin kun menee, kantsii mennä illalla, sillä silloin sielä on hienointa. Ja oikeessa taitaa
ihmiset olla. Oli ihan sellanen tunne, kun ois ollut ulkomailla. Tai siis oonhan mä ulkomailla,
mutta oli sellanen lomafiilis! Koko automatkanmatkan kaikki oli ollu silleen "CHURROS!"
"JEE KOHTA CHURROJA, SUN ON PAKKO MAISTAA NIITÄ!" ja kaiken sen
hehkutuksen jälkeen on pakko myöntää, että odotukset oli aika korkeella.

siinä ne häämöttää

Churrot on siis tollanen pitkä leivonnainen, jonka esim on voinut bongataSerranon
perhe -sarjasta. Se on uppopaistettu ja pyöritelty sokerissa. Mulle sit ojennettin
sellanen käteen, vielä Nutellalla kuorrutettuna. Ja voi että, en oo oikeesti maistanut
mitään niin taivaallisen hyvää!! Siis ei jummijammi. Oisin voinu vetää niitä vaikka
kymmenen heti putkeen! Onneks ihan meijän lähellä on koju, missä noita myydään.
Täytys varmaan piakkoin käydä koeajamassa ne,  hahaha. Coyoacnissa sit kierreltiin
ja kaarreltiin ja käytiin sellasella pienellä ostarilla. Oli kyllä ikimuistonen reissu, näitä
lisää kiitos! Kun myöhään illalla selviydyttiin kotiin saakka, ensimmäisenä sisään
astuttuani sanoin iskälle "WE ATE CHURROS AND I LOOOOVE THEM". Siinä kaikki.

Tänään herättiin Reginan kanssa aikasin aamulla (jotta ensimmäinen kouluaamu ei olis
tuska) ja mentiin aamukävelylle saattaan Reginan pikkuveli kouluun, jolla alko tänään jo
koulu. Meillä alkaa sit huomenna ja oon tosi innoissani, mutta samalla vähän jännittynyt.
Tajusin, että tää on mun ensimmäinen kerta, kun meen kouluun ja oon se new girl, koska
Suomessa oon ollut kotipaikkakunnalla koulussa, jossa kaikki tuntee kaikki ja lukioon
mentäessä tunsin sieltä jo paljon porukka. Oon kyllä niin onnellinen, että mulle on Regina
koulussa tukena ja turvana, ja luultavimmin sen myötä vältyn pahimmilta eksymisiltä!

Koululta high schoolin edestä. Toi piha laskeutuu tosta alas vasemmalle ja sielä on esim jalkkis
ja koris kenttä. Rakastan tota pihaa, ah !

Regina

Tässä kaikki tällä kertaa,

see you later alligator!

Emppu

I don't care, I love it

Kaks viikkoo mittarissa ja aika on lentäny kun siivillä. Jos tää jatkuu tätä tahtia, niin

mähän oon kohta jo Suomessa, voi ei! Viimesimpään viikkoon on mahtunut vaikka mitä,

en ees muistais kaikkee, ellen kirjottais joka ilta päiväkirjaa haha. Mut yritän ny heittää

tähän sellasen tiiviin pakkauksen kuluneesta viikosta. Tulevaisuudessa tuun toivottavasti

postaileen vähän yksityiskohtaisempia postauksia, ettei tää olis vaan sellasta "sitä tapahu 

sitä ja sit sitä. Sit mentiin sinne ja se sano sillee ja sit oltii et sillee ja lähettii sinne".

Mutta ennen sitä, täältä pesee.

Viikko starttas sillä, kun käytiin äitin kanssa mun koululla ostaan mun urheiluasu ja 

koulukirjat. Mul ei oo koulupukuu (harmi vaan, tervetuloa vaatekriisit), mutta sen sijaan tääl
on aikatarkat säännöt koulussa pukeutumisesta, että esim ei saa olla shortseja jalassa, hame
yli polvien ja olkapäät pitää olla peitettynä. Toi on kuulemma ihan sen takia vaan, koska
muuten osa tytöistä tulis puolialasti kouluun. Joten ihan hyvä!

3L kolapullot, taivas

Keskiviikko aamuna oli sit aikanen herätys ja vuorossa oli vierailu mun hostaavassa Rotary 

Clubissa. Onneks mun veli lähtee samasta klubista vaihtoon Brasiliaan, niin se tuli 

samaiseen aamupalakokoukseen, iskä mukaanlukien. Saavuttiin hienoon ravintolaan, jossa 

meidät ohjattiin yksityiseen tilaan, jossa istu siististi hevosenkengän muodossa pöytien 

ääressä joukko pukuihin pukeutuneita yli viidenkymmenen ikävuoden täyttäneitä 

herrasmiehiä. Meidät istutettiin sinne hevosenkengän keskelle klubin presidentin viereen ja 

tilaisuus alko juhlallisesti ilmeisesti jollain lipun tervehdyksellä (?). Kaikki pamahti seisomaan 

ja laittoi käden oikean rinnan päälle. Mä sit siinä pöyristynennä kattelin ihmisiä ja toistin 

saman perässä. Se on vähän hämmentävää, kun ei ymmärrä mitään mitä tapahtuu ja tekee 

saman muitten perässä, toivoen vaan ettei loukkaa mitään perinteitä tai tapoja. Noh näin 

jälkeenpäin toikin tilanne on mun mielestä vaan huvittava!

Kokous meni siinä lähinnä, kun kaikki söi ja vuorotellen ihmisiä puhu edessä. Mun osuus oli 

se, että istuin hiljaa, hymyilin kaikille ja olin omissa ajatuksissani, kun en mitään ymmärtänyt. 

Välillä kuiskasin veljelle, että mistä noi puhuu, mutta siinä se. Yhtäkkiä mulle sit sanottiin, että 

Emilia tuuppas tänne eteen sanoon pari sanaa klubin jäsenille. Olin silleen höhöö ai että jooo o. 

Menin sit eteen ja iskä tuli siihen viereen ja sano, et joo mä voin kääntää espanjaks mitä sä sanot. 

Aivot löi vähän tyhjää, että mitäs tälläsessäkin tilanteessa pitäis puhua. Siinä mä sit sönkkäsin 

jotain, että kuinka en puhu vielä espanjaa ja että kuinka kiitolline oon heille, kun ne on 

mahdollistanut mun vaihdon ja kerroin kuinka rakastan Meksikoo. Hymyilin lopuks leveesti 

päälle ja miehet näytti erittäin tyytyväisiltä hahaa. Tilaisuuden päätyttyä monet tuli vielä jutteleen 

mulle ja toivottaan tervetulleeks ja kertomaan, kuinka heidän mummun koiran serkun parturit 

on käynyt joskus 30 vuotta sitten Suomessa tai jotain sinnepäin. Sympaattisia ja tosi 

sydämelisiä ihmisiä kaikki! 

Oon tainnut jo mainita, että ihan parin talon päästä meistä asuu mun ikänen tyttö, joka 

on tulossa mun kanssa samalla luokalle. No jos en, niin nyt mainitsin haha. Heidän 

perhe kävi pari kertaa kattomassa meijän koiranpentuja, ja samassa olinkin jo kutsuttu niille 

syömään synttärikakkua seuraavana päivänä! Niin ihanan meksikolaista meininkiä. Mut niin, 

mikäs siinä pian olin jo pöydän ääressä syömässä ah niin hyvää kakkua ja tutustumassa 

heidän sukulaisiinsa. Se on hauskaa, kun ihmiset on niin kiinostuneita Suomesta ja 

varsinkin kielestä. Ihmisten suosikkipuuhaa on pyytää ääninäyte suomenkielestä ja voi 

sitä naurun määrää mikä siitä seuraa. Kaikkien mielestä se kuulostaa niin tökerööltä ja oudolta. 

Mulle taas parasta hupia on salmiakki. Pitäis varmaan ottaa kuva, kun nää a) maistaa salmiakkia
ja b) kattoo kun syön sitä onnessani. Onneks tasottavana on Fazerin suklaa, niin ei jää huono
maku Suomesta. Tää kyseinen perhe kutsu mut heidän mukaan perjantaina Coyoacaniin,
joka on cooli paikka Cityssä. En miettinyt hetkeekään, vaan tottakai yolo -asenteella tartuin
tilaisuuteen ja perhekin on niin ihana! Kuvia siitä reissusta saatte pian erillisen postauksen muodossa!

edustus

Eilen meillä oli sit juhlat, joissa lähisukulaisia tuli sanomaan tänään lähtevälle veljelle 

moikka, mulle tervetuloa ja samalla oli vielä isoäidin synttärit. Yksi iso syy miks rakastan 

Meksikoo niin paljon, on koska täällä ollaan niin perhekeskeisiä. Aina juhlina keräännytään 

isolla porukalla kasaan ja kaikki on tosi läheisiä keskenään. Tykkään! Meillä oli juhlissa isän 

puolelta isovanhempia, sisaruksia, tätejä, setiä ja serkkuja. Jotenkin mulle napsahtaa tää 

tapa juhlia täällä, koska ei oo stressiä ja kaikki ottaa rennosti. Ihmiset on yhessä, syö hyvin 

ja nauraa paljon, ja ei hössötetä mitään turhia, ollaan vaan. 

kaks pentuu

tacos

heikosti väsynyt sisaruspotretti

Oli kyllä mukavaaa! Maha pullotti täydellisistä tacoista ja poskiin sattu liiasta nauramisesta.
Tuli pelailtua, tehtyä outoja Vine -videoita ja oltua vaa onnellinen hyvässä seurassa.
Jotenkin havahduin, kun istuttiin nuorten kanssa pöydän ääressä vitsaillen ja naureskellen,
että vitsi meiksi asuu Meksikossa höhöö! Se on hassu tunne, kun tajuu sen, et elää täysillä
elämää täällä ja unohtaa Suomen hetkiseks, oi sitä autuutta. Ilta venähti myöhään ja niin
aamukin! Nousin sängystä vähän enne puoltapäivää ja marssin alakertaan aamupalalle
yökkäreissä. Eihän sielä ollut kun puoli sukua pöydän ääressä, että morjesta pöytään vaa!
Ei vaan, meillä se ei haittaa.

Äsken palattiin lentokentältä takas kotiin. Sinne meni sit pikkuveikka Brasiliaan vuodeks!
Hassua miten kahessa viikossa jostain ihmisestä tulee niin tärkee. No me onneks nähään
vielä. Oli jotenkin niin super outoo olla taas lentokentällä. Nähä ne samat portit, joista olin
tasan kaks viikkoo sitten kävellyt ulos ja nähnyt ensikertaa mun perheen. Ja hyvästeissä olla
tällä kertaa se, joka ei lähekkään vaan jää. Now I know how it feels like. MUTTA elämä jatkuu
ja elämä on ihan yhtä ihanaa kun ennenkin. Ja onhan mulla vielä kolme veljee täällä!

Nyt painun pehkuihin! Hyvää

huomenta sinne heräilevään Suomeen,

Emppu

one week in Mexico

toisteks vanhin veli, äiti ja iskä

Hellurei ja hellät tunteet! Eilen pamahti viikko täyteen Meksikossa ja vois  sanoo, että en
oo ollu onnellisempi. Voisin vaan hehkuttaa kaikee mahdolista! Kaikki on täydellistä;
perhe, ruoka, sää ja meksikolaiset ihmiset. Parina aamuna herätessä oon ihmetelly silleen
"MISSÄ MÄ OON?!" ja sit tajuun, et ainii kotona, hehe.

Jo ensihetkistä asti oon tullut tosi hyvin toimeen mun perheen kanssa. Ensimmäisellä
autoreissulla, kun nää tuli hakeen mut hotellilta, lauleskeltiin jo veljien kanssa jenkkien
ykköshittejä kauniina kuorona. Nykyään me heitetään ihan ihmeellistä omaa läppäämme
ja yritän säälittävästi pitää mun auktoriteettiaseman isosiskona, koska nää on mua pidempiä.
Yks asia mihin mun on vaikee tottuu, on tää prinsessakohtelu! Elän herrasmiesten
ympäröimänä, jotka avaa mulle autonovet, muutkin ovet ja naiset ei saa kantaa mitään
painavia tavaroita, esim kauppakasseja. Luulen, et kun joskus aikojen kuluttua oon takas
Suomessa, on vaikeeta sopeutua siihen, et herrasmiehet ei ookkan enää ympäröimässä mua.

noista saa kuvan vaan kun ne nukkuu, kun ne  on muuten niin viipeltäjiä

Ihmiset, jotka tuntee mut, niin tietää et en tosiaan oo mikään eläinrakas. Varsinkaan koiria
kohtaan en tunne mitään suurta kipinää. Kun kuulin, et mun perheessä on kaks koiraa ja
pentuja tulossa, ajattelin että o ou. Mun hostisä sano, että luultavasti sun vaihtovuoden
jälkeen rakastat koiria ja ajattelin että no kattellaan. Noooh, ei menny aikaakaan, kun tää
tyttö on korviaan myöten rakastunut noihin pentuihin ja meijän kahteen toiseenki koiraan.
Mä vähät väliä aina meen tonne pentulaatikolle lässytteleen noilla söpöläisille, otan syliin ja
pussailen. Eikä siinä kaikki, lisäks Meksiko on muuttanu mua nyt jo siten, että en todellakaan
oo se nirsoilija joka lähti Suomesta. Äiti, älä nyt pyörry, mut esim tossa toissapäivänä söin
eläviä simpukoita (tosin kuulin et ne on eläviä, vasta kun se simpukka oli mun suussa..) ja
kaiken maailman ihmeellisiä ruokia. Kyllä, minä. Jännityksellä odotan millanen tyttö täältä
tulee sit takas Suomeen, jos jatkan samaa vauhtia.

En todellakaan oo jaksanut raahata mun kameraa mun mukana, tai itseasias oon raahannutkin
kaikkialle ,mut en oo jaksanut ottaa yhden yhtäkään kuvaa. Nääkin oon nopeesti napattu
iPhonella, mutta se mitä yritin sanoo on, että tässä on mun kotikatu. Eletään tosi mukavalla
paikalla ja täällä on tosi rauhallista, mut silti ollaan tosi lähellä kaikkee. Joku päivä yritän laittaa
tänne kuvia vähän et miltä meillä kotona näyttää, mut tähetkel täällä on vielä rempat vähän kesken,
niin ei nyt.

Kokonaisuudessaan mun viikko on mennyt sujahtaen ohi: tunnen oloni jo ihan perheen jäseneks
täällä ja kun on rakastavia ihmisiä ympärillä, on hyvä olla. Oon tutustunu mun naapurissa asuvaan
tyttöön, joka on luultavimmin mun kanssa samalla luokalla. En vois olla onnekkaampi! Oon syöny
tacoja ja kaikkia muita täydellisiä meksikolaisia ruokia. Ah musta tulee niin läski. Yks päivä ajettiin
äitinkin kanssa kauppaan vaan ostaan karkkia, et sain vähän maistella miltä paikalliset namit maistuu.
Ruskettuu mun ei oo tarvinnu, koska meksikolaiset ei vietä paljoo aikaa ulkona, koska on niin
kuuma. Lähinnä kun kävellään sisältä autolle tai ulkoilutetaan koiria, hahaha. Väsymys painaa
vielkin aika kovasti ja ei helpota, kun Mexico Cityssä ollaan yli 2000m korkeudessa, mutta pikku
hiljaa pikku hiljaa. Espanjankaan saralla, ei oo paljoo muutosta tapahtunu. Vähän silleen
ymmärtää mitä ihmiset puhuu kun bongaa sanan sieltä täältä, mutta siinä kaikki. Hyvää
näitten espanjassa on se, että nää lausuu espanjaa paljon helpommin, kun espanjalaiset. Kaikki
ihmiset luulee mua amerikkalaiseks, kun puhun englantia ja on vaaleet hiukset. Eilen yhen
kaupan myyjänaiset sano, et näytän barbielta. Mikäs siinä, kiitos vaan.

Ehkä tässä silleen kiireisimmät kuulumiset. Pääasia on, että oon tosi onnellinen.
Mun vanhin veli lähtee kuuden päivän päästä Brasiliaan ja täällä on hässäkät siihen
valmistautumisessa. Hauska elää tää vaihe uudestaan, onneks tällä kertaa vaan
hengessä mukana. Innolla odotan kun koulu alkaa kuudes päivä, welcome puol
kuuden herätykset! Rakastan elämää.

Besos,

Emppu

maaohjelma

mun amigot

Terkut täältä vielä nukkuvasta Meksikosta! Kolmen päivän maaohjelma on mennyt
ihan hujauksessa. Koko meijän vaihtariporukka on niin mahtava, että näin pienessä
ajassa näistä on tullut kun oma perhe. Äsken herättiin 05.10 aamulla sanoon heipat
lentokentälle lähtijöille, kun ne lentää perheisiin. Haikeeta aatella, että suurinta osaa
näkee sit vasta Suomessa. Mutta meijän maaohjelmasta siis:

bongaa meijän opas ja meiksi

maailman toisteks suurin katolilainen kirkko ja kullattu alttari, jee

Maanantai startattiin kiertelemässä tässä Mexico Cityn downtownissa missä meijän
hotellikin sijaitsee. Meijän opas anto hyvää tietoiskua Meksikon historiasta. Kiertelyn
jälkeen suunnattiin bussilla Xochimilcho veneilylle. Hetki hetkeltä rakastun vaan
enemmän meksikolaiseen kulttuuriin ja siihen millasia ihmiset on täällä. Veneilylläkin
viereisiin veneisiin huudeltii hyvänpäivän toivotuksia. Toisaalta tälläsille suomalaisille
on vähän hämmentävää, kun nää tulee ihan pokalla viereen ottaan meistä kuvia kysymättä
mitään.

kyl meijän naisten täällä kelpaa kun kukkiakin annettiin veneilylle lähtiessä

mariachis hahaha parhautta

laivan kapteeninne neiti Kauppinen

Jet lag ei viittinyt jättää meitä sitten rauhaan. En oo koskaan varmaan nähnyt
näin väsyneitä ihmisiä, kun täällä ollaan oltu. Juttujen taso iltasin on ollut
kyllä sen mukasta ja se hysteerinen nauru mikä niistä on seurannut. Kun
me ollaan syömässä illallista yheksän aikaan, niin Suomessa kello on viis
aamuyöstä. Se ehkä selittää vähän.

me oudot suomalaiset 

Eilen sit oltiin katsomassa Atsteekkien pyramideja pohjosessa. Oli kyl hämmentävää
päästä tonne ja nähä pyramidit omin silmin, kun aijemin ne on nähnyt historiankirjassa.
Portaat oli järkyttävän jyrkät ja pitkät. Siinä tuli sit urheiltua kahen kuukauden edestä!
Mutta hengissä ollaan, ei tiputtu ylhäältä, vaikka aitoja sielä ei ollutkaan. Illalla kun palattiin
hotellille tänne tuli käymään mun ja Saran districtin chairman vaimonsa kanssa. He
kerto vähän meksikolaisista tavoista ja siitä kuinka me saadaan meijän vaihtovuodesta
upeet. Oli kyl kiva nähä silleen ns. omia tukihenkilöitä.

Eilen illalla lähti ensimmäinen vaihtari perheen mukaan, tänään me muut perässä. Kaikki
muut lähti jo, me täällä istuskellaan hotellilla Saran ja Emilin kanssa ja kohta lähdetään
aamupalalle. Kaheksalta tulee mun perhe hakeen mut täältä. Täs voi vähän hykerrellä,
kun noi kaks jännittää ittensä kuoliaiks kun ne tapaa kohta perheensä ekan kerran. Mullehan
mun perhe on jo miltein vanhoja tuttuja. But wish me luck!

Pusui sinne,

Emppu

it's mexico baby

Dodiin täällä sitä ollaan, Meksikossa, väsyneinä mutta hengissä! Ja ihmettelemistä riittää!
Jo pelkästään kun koneen ikkunasta katto ulos Mexico Cityyn. Ihan sama minne katto, niin
joka puolella näky taloja ja rakennuksia silmän kantamattomiin.Sellanen kunnon meri,
huhhuh. Jää rakas Tampere niukasti nyt kakkoseks. Fiilikset on älyttömän hyvät ja nyt jo
riemuitsen siitä, että oon tehnyt näinkin järkevän ja hullun päätöksen ja lähteny vaihtoon.

Vaikka lento oli 12  tuntinen, niin se ei ollut ollenkaan niin paha, kun olis voinut
olettaa. Tuli lähinnä nukuttua ja syötyä, mikäs siinä! Kone oli täynnä meksikolaisia,
jotka oli ihanan hymyileväisiä ja lämpimiä. Se on hulvaonta, mitenkä me herätetään
älyttömästi huomioo tällä meijän ryhmällä, kun kaikilla siniset edustustakit päällä ja
sellasena harhailevana rykelmänä tuola mennään. Tykkään!

Mainitsinkin jo Frankfurtissa, et mun perhe tulee moikkaan mua kentälle, kun
laskeudutaan Mexico Cityyn. Ja voi kuinka mua jännittikään loppu lentomatka!
Kun oltiin päästy koneesta ja saatu laukut (kaikkien laukut löysi perille JEE)
tultiin ulos sellasista porteista. Tulin viimisten joukossa ja kun astuin ovien toiselle
puolelle osu mun katse suoraan mua odottavaan perheeseen ja samassa kaikki jännitys
oli kaikonnu! Kaikki tuli lämpimästi halaamaan ja meksikolaisittain antaan poskipusut
ja ne oli ostanu mulle kukkiakin, oih! Mun perhe on niin sydämellinen ja ihana, et
pakahdun vaan onnesta. Sanottiin siinä sitten nopeesti moikat ja mä lähettiinkin jo
bussilla hotellille.

jännittynyt tunnelma ja lentokoneen safkat

onnellinen

meijän sininen rykmentti

Nyt meillä onkin siis maaohjelma täällä Mexico Cityssä, eli tullaan kierteleen nähtävyyksiä
ja sen sellasta. Niistä sitten myöhemmin juttua. Keskiviikkona mun hostperhe tulee
hakeen mut kotiin. En malta enää odottaa, että pääsee sopeutuun arkeen ja tutustuun
kunnolla perheeseen, naapureihin ja kaikkiin ihmisiin! Voisin jatkaa tätä hehkuttamista
ikuisesti kuinka onnellinen oon ja kuinka onnekkaaks itteni tunnen!

Nyt kuitenkin aika alkaa nukkuun. Suomessa kello kohta aamu 7, täällä koht puoliyö.
Ei tunnu missään, leikisti. Sara tossa jo vetelee sikeitä, meikäkin taitaa. Terkkuja
kaikille rakkaille sinne, mul on täälä kaikki paremmin kun hyvin!

Kiitti ja kuitti,

Emppu