one week in Mexico

toisteks vanhin veli, äiti ja iskä

Hellurei ja hellät tunteet! Eilen pamahti viikko täyteen Meksikossa ja vois  sanoo, että en
oo ollu onnellisempi. Voisin vaan hehkuttaa kaikee mahdolista! Kaikki on täydellistä;
perhe, ruoka, sää ja meksikolaiset ihmiset. Parina aamuna herätessä oon ihmetelly silleen
"MISSÄ MÄ OON?!" ja sit tajuun, et ainii kotona, hehe.

Jo ensihetkistä asti oon tullut tosi hyvin toimeen mun perheen kanssa. Ensimmäisellä
autoreissulla, kun nää tuli hakeen mut hotellilta, lauleskeltiin jo veljien kanssa jenkkien
ykköshittejä kauniina kuorona. Nykyään me heitetään ihan ihmeellistä omaa läppäämme
ja yritän säälittävästi pitää mun auktoriteettiaseman isosiskona, koska nää on mua pidempiä.
Yks asia mihin mun on vaikee tottuu, on tää prinsessakohtelu! Elän herrasmiesten
ympäröimänä, jotka avaa mulle autonovet, muutkin ovet ja naiset ei saa kantaa mitään
painavia tavaroita, esim kauppakasseja. Luulen, et kun joskus aikojen kuluttua oon takas
Suomessa, on vaikeeta sopeutua siihen, et herrasmiehet ei ookkan enää ympäröimässä mua.

noista saa kuvan vaan kun ne nukkuu, kun ne  on muuten niin viipeltäjiä

Ihmiset, jotka tuntee mut, niin tietää et en tosiaan oo mikään eläinrakas. Varsinkaan koiria
kohtaan en tunne mitään suurta kipinää. Kun kuulin, et mun perheessä on kaks koiraa ja
pentuja tulossa, ajattelin että o ou. Mun hostisä sano, että luultavasti sun vaihtovuoden
jälkeen rakastat koiria ja ajattelin että no kattellaan. Noooh, ei menny aikaakaan, kun tää
tyttö on korviaan myöten rakastunut noihin pentuihin ja meijän kahteen toiseenki koiraan.
Mä vähät väliä aina meen tonne pentulaatikolle lässytteleen noilla söpöläisille, otan syliin ja
pussailen. Eikä siinä kaikki, lisäks Meksiko on muuttanu mua nyt jo siten, että en todellakaan
oo se nirsoilija joka lähti Suomesta. Äiti, älä nyt pyörry, mut esim tossa toissapäivänä söin
eläviä simpukoita (tosin kuulin et ne on eläviä, vasta kun se simpukka oli mun suussa..) ja
kaiken maailman ihmeellisiä ruokia. Kyllä, minä. Jännityksellä odotan millanen tyttö täältä
tulee sit takas Suomeen, jos jatkan samaa vauhtia.

En todellakaan oo jaksanut raahata mun kameraa mun mukana, tai itseasias oon raahannutkin
kaikkialle ,mut en oo jaksanut ottaa yhden yhtäkään kuvaa. Nääkin oon nopeesti napattu
iPhonella, mutta se mitä yritin sanoo on, että tässä on mun kotikatu. Eletään tosi mukavalla
paikalla ja täällä on tosi rauhallista, mut silti ollaan tosi lähellä kaikkee. Joku päivä yritän laittaa
tänne kuvia vähän et miltä meillä kotona näyttää, mut tähetkel täällä on vielä rempat vähän kesken,
niin ei nyt.

Kokonaisuudessaan mun viikko on mennyt sujahtaen ohi: tunnen oloni jo ihan perheen jäseneks
täällä ja kun on rakastavia ihmisiä ympärillä, on hyvä olla. Oon tutustunu mun naapurissa asuvaan
tyttöön, joka on luultavimmin mun kanssa samalla luokalla. En vois olla onnekkaampi! Oon syöny
tacoja ja kaikkia muita täydellisiä meksikolaisia ruokia. Ah musta tulee niin läski. Yks päivä ajettiin
äitinkin kanssa kauppaan vaan ostaan karkkia, et sain vähän maistella miltä paikalliset namit maistuu.
Ruskettuu mun ei oo tarvinnu, koska meksikolaiset ei vietä paljoo aikaa ulkona, koska on niin
kuuma. Lähinnä kun kävellään sisältä autolle tai ulkoilutetaan koiria, hahaha. Väsymys painaa
vielkin aika kovasti ja ei helpota, kun Mexico Cityssä ollaan yli 2000m korkeudessa, mutta pikku
hiljaa pikku hiljaa. Espanjankaan saralla, ei oo paljoo muutosta tapahtunu. Vähän silleen
ymmärtää mitä ihmiset puhuu kun bongaa sanan sieltä täältä, mutta siinä kaikki. Hyvää
näitten espanjassa on se, että nää lausuu espanjaa paljon helpommin, kun espanjalaiset. Kaikki
ihmiset luulee mua amerikkalaiseks, kun puhun englantia ja on vaaleet hiukset. Eilen yhen
kaupan myyjänaiset sano, et näytän barbielta. Mikäs siinä, kiitos vaan.

Ehkä tässä silleen kiireisimmät kuulumiset. Pääasia on, että oon tosi onnellinen.
Mun vanhin veli lähtee kuuden päivän päästä Brasiliaan ja täällä on hässäkät siihen
valmistautumisessa. Hauska elää tää vaihe uudestaan, onneks tällä kertaa vaan
hengessä mukana. Innolla odotan kun koulu alkaa kuudes päivä, welcome puol
kuuden herätykset! Rakastan elämää.

Besos,

Emppu

maaohjelma

mun amigot

Terkut täältä vielä nukkuvasta Meksikosta! Kolmen päivän maaohjelma on mennyt
ihan hujauksessa. Koko meijän vaihtariporukka on niin mahtava, että näin pienessä
ajassa näistä on tullut kun oma perhe. Äsken herättiin 05.10 aamulla sanoon heipat
lentokentälle lähtijöille, kun ne lentää perheisiin. Haikeeta aatella, että suurinta osaa
näkee sit vasta Suomessa. Mutta meijän maaohjelmasta siis:

bongaa meijän opas ja meiksi

maailman toisteks suurin katolilainen kirkko ja kullattu alttari, jee

Maanantai startattiin kiertelemässä tässä Mexico Cityn downtownissa missä meijän
hotellikin sijaitsee. Meijän opas anto hyvää tietoiskua Meksikon historiasta. Kiertelyn
jälkeen suunnattiin bussilla Xochimilcho veneilylle. Hetki hetkeltä rakastun vaan
enemmän meksikolaiseen kulttuuriin ja siihen millasia ihmiset on täällä. Veneilylläkin
viereisiin veneisiin huudeltii hyvänpäivän toivotuksia. Toisaalta tälläsille suomalaisille
on vähän hämmentävää, kun nää tulee ihan pokalla viereen ottaan meistä kuvia kysymättä
mitään.

kyl meijän naisten täällä kelpaa kun kukkiakin annettiin veneilylle lähtiessä

mariachis hahaha parhautta

laivan kapteeninne neiti Kauppinen

Jet lag ei viittinyt jättää meitä sitten rauhaan. En oo koskaan varmaan nähnyt
näin väsyneitä ihmisiä, kun täällä ollaan oltu. Juttujen taso iltasin on ollut
kyllä sen mukasta ja se hysteerinen nauru mikä niistä on seurannut. Kun
me ollaan syömässä illallista yheksän aikaan, niin Suomessa kello on viis
aamuyöstä. Se ehkä selittää vähän.

me oudot suomalaiset 

Eilen sit oltiin katsomassa Atsteekkien pyramideja pohjosessa. Oli kyl hämmentävää
päästä tonne ja nähä pyramidit omin silmin, kun aijemin ne on nähnyt historiankirjassa.
Portaat oli järkyttävän jyrkät ja pitkät. Siinä tuli sit urheiltua kahen kuukauden edestä!
Mutta hengissä ollaan, ei tiputtu ylhäältä, vaikka aitoja sielä ei ollutkaan. Illalla kun palattiin
hotellille tänne tuli käymään mun ja Saran districtin chairman vaimonsa kanssa. He
kerto vähän meksikolaisista tavoista ja siitä kuinka me saadaan meijän vaihtovuodesta
upeet. Oli kyl kiva nähä silleen ns. omia tukihenkilöitä.

Eilen illalla lähti ensimmäinen vaihtari perheen mukaan, tänään me muut perässä. Kaikki
muut lähti jo, me täällä istuskellaan hotellilla Saran ja Emilin kanssa ja kohta lähdetään
aamupalalle. Kaheksalta tulee mun perhe hakeen mut täältä. Täs voi vähän hykerrellä,
kun noi kaks jännittää ittensä kuoliaiks kun ne tapaa kohta perheensä ekan kerran. Mullehan
mun perhe on jo miltein vanhoja tuttuja. But wish me luck!

Pusui sinne,

Emppu

it's mexico baby

Dodiin täällä sitä ollaan, Meksikossa, väsyneinä mutta hengissä! Ja ihmettelemistä riittää!
Jo pelkästään kun koneen ikkunasta katto ulos Mexico Cityyn. Ihan sama minne katto, niin
joka puolella näky taloja ja rakennuksia silmän kantamattomiin.Sellanen kunnon meri,
huhhuh. Jää rakas Tampere niukasti nyt kakkoseks. Fiilikset on älyttömän hyvät ja nyt jo
riemuitsen siitä, että oon tehnyt näinkin järkevän ja hullun päätöksen ja lähteny vaihtoon.

Vaikka lento oli 12  tuntinen, niin se ei ollut ollenkaan niin paha, kun olis voinut
olettaa. Tuli lähinnä nukuttua ja syötyä, mikäs siinä! Kone oli täynnä meksikolaisia,
jotka oli ihanan hymyileväisiä ja lämpimiä. Se on hulvaonta, mitenkä me herätetään
älyttömästi huomioo tällä meijän ryhmällä, kun kaikilla siniset edustustakit päällä ja
sellasena harhailevana rykelmänä tuola mennään. Tykkään!

Mainitsinkin jo Frankfurtissa, et mun perhe tulee moikkaan mua kentälle, kun
laskeudutaan Mexico Cityyn. Ja voi kuinka mua jännittikään loppu lentomatka!
Kun oltiin päästy koneesta ja saatu laukut (kaikkien laukut löysi perille JEE)
tultiin ulos sellasista porteista. Tulin viimisten joukossa ja kun astuin ovien toiselle
puolelle osu mun katse suoraan mua odottavaan perheeseen ja samassa kaikki jännitys
oli kaikonnu! Kaikki tuli lämpimästi halaamaan ja meksikolaisittain antaan poskipusut
ja ne oli ostanu mulle kukkiakin, oih! Mun perhe on niin sydämellinen ja ihana, et
pakahdun vaan onnesta. Sanottiin siinä sitten nopeesti moikat ja mä lähettiinkin jo
bussilla hotellille.

jännittynyt tunnelma ja lentokoneen safkat

onnellinen

meijän sininen rykmentti

Nyt meillä onkin siis maaohjelma täällä Mexico Cityssä, eli tullaan kierteleen nähtävyyksiä
ja sen sellasta. Niistä sitten myöhemmin juttua. Keskiviikkona mun hostperhe tulee
hakeen mut kotiin. En malta enää odottaa, että pääsee sopeutuun arkeen ja tutustuun
kunnolla perheeseen, naapureihin ja kaikkiin ihmisiin! Voisin jatkaa tätä hehkuttamista
ikuisesti kuinka onnellinen oon ja kuinka onnekkaaks itteni tunnen!

Nyt kuitenkin aika alkaa nukkuun. Suomessa kello kohta aamu 7, täällä koht puoliyö.
Ei tunnu missään, leikisti. Sara tossa jo vetelee sikeitä, meikäkin taitaa. Terkkuja
kaikille rakkaille sinne, mul on täälä kaikki paremmin kun hyvin!

Kiitti ja kuitti,

Emppu

Viiminen etappi ennen Meksikoo

Tsaukki! Täällä sitä ollaan, Frankfurtissa. Vihdoin tuli se päivä, jota on vähintään kolme vuotta
odotettu. Mut uskokaa tai älkää, olo on erittäin hämmentävä, kun yöllä ei saanut nukuttua ollenkaa. Pyöri vaan sängyssä ja pyöri asioita päässä. Äsken vielä makas omassa turvallisessa sängyssä,
samojen tuttujen perheenjäsenten ympäröimänä. Pian sitä ollaan toisella puolella maapalloo, ja
ainoota tuttua on 46 kg tavarat matkalaukussa. Vaikka kone nousi jo ilmaan, niin ei sitä vieläkään ymmärrä että tarkotuksena olis olla vuosi pois kotoo.

Tällä hetkellä ollaan toista tuntia täällä kentällä ja edessä vielä muutama. Sitten onkin
edessä vajaa 12 h lento Mexico Cityyn, missä meillä on ensin kolmen päivän maaohjelma
tällä meidän vaihtariporukalla ja sitten lähdetään perheisiin. Odotan innolla! Melkeimpä
vielä enemmän odotan sitä, kun mun hostperhe on luvannut tulla moikkaamaan mua
lentokentälle kun laskeudutaan,  hihii! Oon kuulemma julkkis jo sielä päin, kun sukulaiset,
koulu ja kortteli odottaa mun tapaamista. Kuulostaa niin ihanalta, oon niin onnellinen!

Sara & Helsinki-Vantaa lentokenttä

On jotenkin niin helpottunut olo, kun nyt tää päivä vihdoin koitti. Kaikki hyvästit on tehty,
pakkauksesta selvitty (joka ei ollut todellakaan helppo homma), paperit hoidettu, nyt voi
vaan alkaa nauttiin täysillä tästä! Ehkä tän pian jo tajuais, että mitä tapahtuuu!

Tässä pikaset postaukset täältä päin maailmaa.

Kuuluillaan sit Meksiksota!

Rakkaudella onnellinen

Emppu

36 h

Huhhuh. Miten tää aika lentääkään näin! Lähtöön ei oo enää kahtakaan
vuorokautta ja tätä ei vaan voi ymmärtää todeks. Aamulla kun makasin
sängyssä, mietin että oonko mä oikeesti lähössä parin päivän päästä Meksikoon
vuodeks. Se ei tunnu todelliselta ollenkaan, ei alkuunkaan. Ehkä lentokentällä
sit viimeistään!

Tässä ei oo paljoa kerennyt löhöileen ja ottaan rennosti tän sekoilun keskellä.
On juostu paikasta A paikkaan E, paikkojen B, C ja D kautta. On juostu kaupungilla
hoitamassa asioita, metsästetty tuliaisia, käyty Kelassa kertomassa ulkomaille muutosta,
käyty Helsingissä hakemassa viisumi, vierailtu pankissa, ostettu matkalaukut, ostettu sitä
sun tätä, kirjoteltu ylös reseptejä ja osotteita, tutustuttu Meksikoon ja pidetty yhteyttä sinne,
ja tän kaiken keskellä yritetty pysyy järjissämme. On meinaa tehnyt tiukkaa! Onneks mulla
on ihana Sara, jonka kanssa ollaan voitu paniikissa kysyy apuja ja antaa rohkasusanoja
vuorotellen toisillemme.  Kaiken kukkuraks mulla oli mun paraskaveri Ilta viettämässä
viimisiä päiviä mun kanssa, ennen kun se suuntas tänään reissuun Saksaan. Joten hyvinhän
tässä pyyhkii!

isoveljee  moikkaamassa armeijassa

Keskiviikona mulla oli läksiäiset, tai siis "Meksikoon potkiaiset". Paikalle tuli sukulaisia,
perhetuttuja ja mun läheisimpiä ja pitkäaikaisimpia kavereita sanomaan moikat. Siihen
päivään asti olin pitänyt hyvästejä ihan helppona juttuna ja ajattelin selättäväni juhlat
ihan 100-0. Ei kuitenkaan mennyt ihan niinkun elokuvissa: ei siinä kyynelkanavat pitkään
pysynyt tukossa, kun ensin Ilta laulaa lurautti kunnon  nyyhkyballaadit ja mummo puhu
pienet lähtösanat. Oij että, ei kivaa. Mutta ainakin on ihana tietää, että on ihania rakkaita
ihmisiä täällä odottamassa mun paluuta!

joku syy odottaa niitä huonojakin hetkiä!

Juhlien jälkeen Maria & Ilta päätti räjäyttää mun vaatekaapin. Jos joku hyvä puoli pitäisi
siitäkin löytää, niin sain ainakin pientä alkumakua siitä, mitä aijon pakata matkaan ja mitä en.
Ja hylätytkin vaatteet sai hyvät sijaiskodit.

Tosiaan niistä tuliaisista... Pikku hiljaa kun niitä oltiin osteltu, keräsin niitä hyllyy. Eilen tulit
sit aika tyhjätä hylly ja kattoo mitäs sieltä nyt löytyikään. Ja voi järkytys! Onneks mulla saa
olla 2x23 kg laukut plus 8kg käsimatkatavarat, joten ehkä saan kaiken jotenkin kuljetettua
Meksikoon. Kaikki tää ylitsevuotava tavaramäärä johtunee siis siitä, kun mulla tulee oleen
keskimäärin kaksi tai kolme perhettä vuoden aikana. En tosin ajatellut, että sitä tavaraa näin
paljon lopulta kertyisi. Hups.

mun söpöt uudet pääsiäismunat

Kotona on vielä paljon tehtävää: yhtäkään vaatetta en oo pistänyt matkalaukkuihin tai
edes uhrannut ajatusta sille. Koko pakkaustouhu on vielä startti -ruudussa. Mieluusti skippaisin
tän vaiheen ja olisin jo istumassa koneessa muiden vaihtareiden kanssa. Tänään on voimat ollut
ihan poissa ja suurimman osan päivästä oon ollut vaan koneella ja nauttinut hetken siitä kun saa
vaan olla. Oon sentäs tehnyt hyödyllisyyksiä kuten istunut Facebokissa ja ladannut suomalaisia
levyjä koneelle. Kaiken lisäksi tää on tää mun tuuri, että lähdön alla alkaa aste asteelta kohota
kuume, mutta ei anneta sen häiritä!

Nyt viimeset päivät vietän perheen kanssa ja käyn vielä moikkaamassa isovanhempia.
Isovelikin pääsi just sopivasti armeijasta lomille ja toiset isovanhemmat tuli kylään. Tottakai
pakatakkin vois! Tää on jotenkin niin mun tyyppistä jättää kaikki viime tippaan, jesjes.

Ens kerralla kun kirjottelen, oon luultavimmin Frankfurtin lentokentällä, 

missä meillä on viiden tunnin vaihto. Siihen asti adiós!

Emppu