what a wonderful world

Muistan kun Suomessa odotti omaa vaihtovuotta alkavaks ja lueskeli muiden vaihtariblogeja ja ihmetteli kun ihmiset pahotteli blogeissaan kuinka postailu on jääny vähemmälle, kun on kiirettä. Ajattelin, että pyh laiskoja vaan ja nyt ite elän siinä tilanteessa, että postattavia asioita kasaantuu kasaantumistaan ja ajattelen aina et no huomen väsään postauksen. Sitä on muka niin kiireinen aina tai mikä millonkin on syy. Mutta jos täysin rehellisiä ollaan, niin myönnettäköön että täällä möllöttelee laiskimus haha.

Viime postauksessa valittelin sänkyyn kaatavaaa flunssaa ja voin ilosesti kertoo, että eihän se oo vieläkään lähtenyt mihinkään. Ei se kyllä oo paljookaan hidastanut mua, vaan oon elelly arkee ihan normaalisti ja mennyt kouluun kiltisti joka päivä. Jopa cheerleader try outeista selvittiin kunnialla. Tuloksia ei oo vielä julkistettu, mutta se opettaja sano erikseen että olis kiva jos haluaisit tulla joukkueeseen. Tosin ei se oo vielä mustaa valkosella, joten en vielä innostu, okei ehkä vähän.

 Hakioita joukkueeseen ei ollut läheskään niin paljon kun oletin ja stressasin. Täällä cheerleadering ei myöskään oo niin sellasta jee heitellään tosta vähän tyyppejä ilmaan, ei. Vaan enemmän sellasta showtanssia, et tehään koreografia jolla kisataan muita kouluja vastaan ja mennään kannattaan koulun koris- ja futisjoukuetta peleihin. Vähän kun jenkkistyle, mut ei kuitenkaan. Ajattelin, että ne try outit ois ollut iha iisi juttu, mutta sain kyllä kiittää ja kumartaa syvään yhdeksän vuoden telinevoimistelu historiaa ja tanssitunteja, että selvisin niistä spagaatiin hyppelyistä ja muista. Polvet myös kiittää! Se on  ikävää että meksikolaiset on niin lyhyitä, että tunnen oloni ihan jättiläiseks sielä tyttöjen keskellä. Mut toivon nyt et pääsisin reenaan siihen joukkueeseen vuodeks, koska kaks kertaa viikossa kahen tunnin reenit on ihan hyvä määrä liikuntaa ja vastarintaa vaihtarikiloille. Emmä sillä että niitä kiloja jaksaisin niinkään murehtia. Asenne on equis somos chavos, joka tarkottaa ihan sama me ollaan nuoria.

 Koulukin alkaa jo tuntua opiskelemiselta. Emmä läksyjä voi tehä ainakaan vielä, kun en edes ymmärrä kun opettajat niitä antaa, lukuunottamatta englantia. Se on hauskaa mitenkä opettajat suhtautuu muhun niin eri tavoilla: jotkut olettaa multa ihan samaa kun muiltakin oppilailta ja joillekin riittää kun oon paikalla. Mut parhaani yritän aina tunneilla ja kopioin kavereilta muistiinpanoja joista ymmärrän noin neljä prosenttia. Huolimatta oliko opetajat sit kivoja vai tyhmiä, lähen joka aamu hyvällä mielellä kouluun, koska sielä on niin ihania ihmisiä ja ikinään ei tiiä mitä koulupäivä tuo tullessaan. Esimerkiks yks päivä välkällä juteltiin yhden opettajan kanssa ja hän sit ilmoitti, et mä tarvin poikaystävän täältä ja alko siinä ehdotteleen kaikkia pihalla seisovia poikia et mites toi, tai mites toi, kunnes yks poika tuli siihen ja sano, et ota mut mä oon paras vaihtoehto. Siinä riitti naureskeltavaa loppupäiväks.

Ja ihmiset nurisee Suomessa, että ruotsi on vaikeeta, mutta koitappas sit tota ymmärtää! Yks päivä meille oltiin annettu läksyks opiskella ulkoo aakkoset tolla kielellä, joka on siis mun ymmärtääkseni jotain muinais espanjaa tai jotain iänikuista kieltä. En sit ollut tiennyt koko läksystä ja kaverit sano tunnilla, et joo kaikkien on pakko suorittaa noi tänään. Olin että glups. Siinä sit 10 min ennen mun vuoroo kaverit alko opettaan mulle niitä. Pienellä avulla ja opettajan heltyvällä sydämellä sain sit ysin ja hienot aploodit (täällä kaikki arvioidaan 1-10). Jos muuta en oo oppinut täällä, niin ainakin sen, että asioita on turha murehtia liikaa. Kaikki järjestyy aina lopulta ja jos sun pitää tehä jotain, mistä et niin nauti (kuten luokan edessä kymmenessä minuutissa opiskeltujen aakkosten lausuminen jollain ihan siansaksa kielellä), niin se on kumminkin seuraavana päivänä jo historiaa ja voit nauttia siitä et se on ohi ja olla ylpee ittestäs et sä teit sen. Ja noi tilanteet kasvattaa ittessä sellasta luottamusta, et sä pystyt tekeen ihan mitä vaan.


Se on hassua mitenkä mielialat menee ihan vuoristorataa täällä vaihdossa. Se on onneks kuulemma normaalia , eli en oo onneks tän asian kanssa yksin ja eihän tää mitenkään vaarallista oo. En ois vaan ikinään osannut kuvitella, että se menis näin haitaria. Kun joku ilta tuntuu että maailma kaatuu niskaan ja että kaikki on huonosti, niin seuraava päivä onkin paras päivä ikinä. Niin se vaan menee, ja siihen on parempi tottua. Onneks on myös paljon vaihtareita Meksikossa ja tällä puolella maapalloo samalla aikavyöhykkeellä jotka elää samoja tunteita ja ajatuksia läpi, niin voi chattailla iltasin kun Suomi nukkuu ja saada vertaistukee. Lisäks oon maailman onnekkain mun perheen suhteen, koska kaikki mun perheenjäsenet saa mut niin hyvälle tuulelle aina. Jos yhtään on plääh fiilis niin meen hengaileen mun veljien huoneeseen niin johan sieltä irtoo jo hetkessä lakkaamatonta naurua. Perheestä tulikin mieleen, että meillä on uus perheenjäsen mistä oon niin ilonen että pakahdun! Eli me siis pitkän sumplimisen ja kaikkien mutkien jälkeen päätettiin pitää kaikkien lemppari pentu, ja oi että. Oon vaan niin rakastunut siihen. Nää kiusottelee mua täällä kyselemällä, että missäs on se Emilia joka sano vihaavansa koiria. Hehee se varmaan odottelee sielä Suomessa mun paluuta.

Kaiser <3

kaks pikkupoikaa

Kirjottelin tossa myös joku aikaa sitten listaa vähän millanen tää mun uus kotimaa on, ja mulla ois tässä vähän lisättäviä asioita:

- Vessapaperia ei useimmiten laitetakkaan pönttöön, vaan vessoissa on roskikset papereille. Kyseinen toimenpide tehään luultavimmin putkistojen takia, ja sen takia myös usein törmää tukkeutuneisiin vessanpönttöihin (koska jotkut ei osaa laittaa sitä paperia sinne roskikseen) nam.
- Pukeutumisesta sen verran, että toisin kun oletin, ihmiset osaa pukeutua täällä ja erityismaininnan saa pojat! Koulussa ei kukaan oo likasilla tai rähjäsillä vaatteilla, vaan kaikki näyttää hyvältä. Miltein kaikki käyttää Hollisteria ja kaikkia näitä perus merkkejä. On myös tosi yleistä, että tytöt käyttää legginsejä. Siihen en oo viel tottunu niin paljoo, että tekis mieli kiskasta leggarit aamulla jalkaan. Enemminkin tulee vaan mieleen omat varhaisteinivuodet kylmienväreiden kera.
- Ja tää ei nyt varmaan yllätä ketään, mutta kaikilla on tummat hiukset ja ruskeet silmät, kaikilla. Yks päivä laskeskelin, et mun noin kolmenkymmenen hengen luokasta mun lisäks kolmella on jonkun muun väriset silmät hahaa. Lisäks ihmiset, joilla on yhtään tummanruskeeta vaaleemmat hiukset niin se on näille blondi ja mä oon sit ihan blondi. Kun näytin kuvia suomalaisista, jotka on oikeesti blondeja niin kaikki oli ihan että mitäää siis noi hiukset on ihan valkoset!

Viime viikonloppuna tein sit mun ensimmäisen reissun Meksikossa, kun perheen kanssa lähettiin viikonloppu reissuun mun tädin perheen luo Queretaroon. Se on sellanen pieni noin miljoonan ihmisen kaupunki samalla etäisyydellä Mexico Citystä, kun Tampere on Helsingistä. Oli kyllä huippu viikonloppu, vaikka nukkuminen jäikin vähälle. Viikonlopun ohjelmistossa oli mm. tutustumista Queretaron downtowniin, ravintolointia, perhejuhlat ja mun serkku vei mut ulos kavereittensa kanssa lauantai-iltana. Oli kyllä yhtiä parhaita iltoja Meksikossa! Sunnuntaina ennen kun lähettiin ajeleen takas kotiin, käytiin sellasessa tosi sulosessa pikku kylässä. Sielä oli sellanen nähtävyys, joka on jätjettömän kokonen kivi joka näyttää ihan vuorelta. Fiksuna tyttönä en muistanut, että Queretarossa on aina, ihan aina kuuma ja en sit pakannut yhtiäkään shortseja mukaan heh. Olihan sekin kokemust kiivetä yli 30 asteen suorassa porotuksessa farkut jalassa sinne vuorelle! Ehkä sekin vaan kasvatti mua ihmisenä.

ruoka kuvat on aina vähän ällöjä, mutta pakko koska paras salaatti mitä oon eläessäni syöny!

ei oo koskaan tuntunu vesi niin taivaalliselta

pikkuveikka

serkku, serkun kaveri ja pikkuveikka

ja me ei siis kiivetty nelistään vaan oli mukana lisää porukkaa, mut kuvissa nyt
sattuu näkyyn vaan kyseisiä henkilöitä haha

meijän vauva

Illalla kun lähettiin ajaan kotiin ja olin siinä omissa ajatuksissani, tuli tosi onnellinen olo kun huomasin ajattelevani että oon nyt menossa kotiin. Täällä on nyt mun koti. Ja tuntu kyllä hyvältä palata takas ison kaupungin sykkeeseen ja omaan sänkyyn hetken tauon jälkeen. Ja niin, oon nykyään enemmän kun usein saanu itteni rysän päältä kiinni ajattelmassa englanniks. Eihän tän näin pitäny mennä, epsanjaa mun piti puhua. No hitaasti ja varmasti, kokoajan ymmärtäminen on helpompaa ja helpompaa, sitä ei vaan ite niin huomaa omaa kehitystään ja turhautuu että enhän mä koskaan opi tätä kieltä. Välillä täytyy istua alas erikseen miettiin, että mitenkäs sitä on edistytty kun ottaa huomioon että mun lähtötaso oli täys nolla.

Kello löi just yheksän ja kohta vois jo painua untenmaille makseleen univelkoja pois, kun sai mahankin syötyä mukavan täyteen. Tänään on ollut erittäin hyvä päivä, jauskis jau! Älä huoli Suomi, en oo unohtanut sua.

miss you so so much my bestie !!

Pysykää langoilla, kuuluillaan taas piakkoin!

Emppu

PS. WOW jo miltein 100 lukijaa, kreisii! Kiitos, iloitsen teistä kaikista