kuka voisi kellot seisauttaa

"Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan

Olen pieni ihminen
enkä sille mitään voi
parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan
se vähät välittää
mutta eikö voitais hidastaa"

Suurlähettiläät - Kuka Pysäyttäisi Kellot

Tänään on kulunut tasan 6kk siitä, kun Suomessa aamuyöstä unenpöpperössä halattiin viimiset halit lentokentällä perheen kanssa, nieleskeltiin kyyneleitä ja uskoteltiin äitille, että oon jo iso tyttö kyllä mä pärjään. Käveltiin turvatarkastuksen läpi mieli niin ristiriitasissa ajatuksissa, kun voi vaan olla. Oltiin innoissaan, että vihdoin päivä jota ollaan odotettu nyt melkein jo vuosi koitti. Meijän seikkailu vois vihdoin alkaa. Samalla päässä pyöri ajatus, että voisimpa vielä kerran juosta takasin porteista halaan perhettä ja kertoon kuinka rakastan niitä. 

aamu kolmelta lentokentällä valmiina seikkailuun

ja ihka ensimmäinen ilta Meksikossa, väsyneet mutta onnelliset

Tosta päivästä on tultu pitkä matka tähän päivään. Matka joka on ollut täynnä iloa, kasoittain naurua, paljon lämpimiä haleja, tuhansittain poskipusuja, kultaakin kalliimpia muistoja ja onnistumisen riemua. Samalla siihen matkaan on kuulunut pettymyksiä, kyyneleitä, epäonnistumisia ja ikävää. Ennen mun vaihtovuoden alkua mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, millasta mun elämä tulis oleen Meksikossa. Päässä kävi läpi usein ajatuksia kuten, entä jos mä en sopeudukaan perheeseen? Entä jos en koskaan tuu oppiin kieltä? Miten mä pystyn antaan ittestäni oikeen kuvan? Entä jos en tuu saamaan kavereita? Mitä jos mulle tapahtuu jotain? Mitä jos mun läheisille tapahtuu Suomessa jotain? 

Ennen vuoden alkua mulla ei ollut mitään hajua "miten olla vaihto-oppilas", mutta silti olin päättänyt, että heti ensimmäisistä päivistä lähtien haluun olla täydellinen sellanen. Stressasin ja stressasin, mitä jos mä en ookkaan hyvä vaihto-oppilas. Pian tänne tultua totuus kyllä iski kasvoille, että eihän se oo millään tavalla mahdollista. Tällä hetkellä se jopa naurattaakin, että miten mä olin niin hölmö. Eihän kukaan voi olla täydellinen. Saatika sitten täydellinen vaihto-oppilas. Kaikki me tehään virheitä, me vaihto-oppilaat varsinkin. Ei kukaan voi tietää kaikki kulttuurillisia tapoja ensimmäisestä päivästä lähtien. Ei voi tietää että sisällä ei pidetä kenkiä, tai että kaikkeen pitää sanoo kiitos. Kaikkeen. Unohtamatta ole hyvää. Ei voi tietää, että jopa rehtoria tervehditään poskipusulla. Ei voi tietää, että ei voi liikkua shortseissa illalla. Ei voi tietää, että vessapaperia ei laiteta pönttöön, tai että kaupan kassalla pitää antaa aina tippiä pakkaajalle. Mutta asia jonka oon oppinut on, että kaikki epäonnistuu aina välillä ja siitä ei pidä lannistua, vaan oppia. Ja taas voi olla yhtä asiaa viisaampi. 

Kuus kuukautta kuulostaa lyhyeltä ajalta ja on tuntunut vielä lyhyemmältä. Se on puoli väli mun elämästä täällä ja mä en vaan ymmärrä mihin tää aika on kadonnut. Tuntuu, että  se olis ollut viime viikolla kun ajattelin, että tässähän on vielä 9kk jäjellä, ei stressiä. Nyt se on ihan sama, että sanonko että on jäljellä 6kk vai että on puolet jäljellä, niin se tuntuu aivan liian lyhyeltä ajalta. Kun eka puolisko on mennyt niin nopeesti, niin pelottaa ajatus siitä että kuinka silmänräpäyksessä viiminen puolisko meneekään. En halua uhrata ajatustakaan sille, kun aika on täynnä ja mun pitää pakata mun elämä matkalaukkuihin, sano hyvästi ihmisille joista on tullut niin rakkaita että ei voi enää kuvitella elävänsä ilman niitä, palata takasin "kotiin" tietämättä, että tuleeko enää koskaan näkeen näitä ihmisiä. Ja mielessä saman tyyppiset ajatukset, kun tänne lähtiessä: Entä jos en sopeudu? Onko mulla enää kavereita? Mitä jos mun rakkaille Meksikossa käy jotain? 

Se ei oo mitään puppua, kun sanotaan että vaihtovuosi muuttaa sua ihmisenä. Tänne lähtiessä ajattelin, että mä oon jo kypsä nuori neiti joka pärjää mainiosti, mutta nyt tajuan, että se ihminen joka lähti tänne oli vielä ihan pikku tyttö. Nyt puolen vuoden jälkeen kun katon peiliin, nään kypsyneen nuoren naisen. Naisen, joka on itsevarma, itsenäinen ja paljon avoimempi ja positiivisemmin ajattelevampi ihminen. Naisen, joka ei lannistu pienistä vastoinkäymisistä vaan ottaa niistä opikseen. Naisen, jonka maailma ei pyöri vaan oman navan ympärillä. Naisen, joka tietää että pystyy mihin vaan kun vaan päättää niin. Naisen, joka osaa huolehtia itestään ja ottaa vastuun teoistaan.  Naisen, joka myöntää välillä olevansa heikko ja tarvitsevansa välillä apua kaikesta huolimatta. 

vaikka alunperin en Meksikoon halunnutkaan,  niin oon vaan niiiiiin onnellinen että päädyin just tänne, tää on mun koti

Vaihto-oppilaana eläminen on myös opettanut ja antanut mulle niin paljon. Oon oppinut arvostaan asioita ja ihmisiä ihan uudella tavalla. Oon oppinut, että se on ihan okei jos välillä mokaa ja siinä ei oo mitään hävettävää jos tarttee apua, sitä vartenhan lähimmäiset on. Oon oppinut aivan uuden kulttuurin ja tutustunut aivan mielettömiin ihmisiin. Luonut ihmissuhteita, joittenka tiiän kestävän läpi mun elämän. Oon saanut kaks aivan mielettömän upeeta perhettä ja uuden kotimaan, johon oon niin rakastunut. Oon viettänyt unohtumattomia hetkiä, joita en varmastikaan tuu koskaan unohtaan. Oon saanut kaikken, mitä oon koskaan halunnut ja vielä paljon enemmän.

Aina ei oo ollut helppoa, ja sehän oli jo tänne lähtiessä ihan tiedossa. Vaihdossa kaikki tunteet tulee aina viisinkertasina. Kun on huono päivä, niin sillon on todellakin huono päivä ja tuntuu että kaikki on syvältä. Mutta taas kun on  hyvä päivä, niin sillon maailma on täydellinen paikka ja rakastaa kaikkee. Huonot päivät, pienet epäonnistumiset ja vastoinkäymiset on osa elämää, ja täällä ne on vaan tehnyt musta vahvemman. Mitä ikinään on tapahtunatkaan, joka ikinen minuutti on ollut mun pienen elämän hienointa aikaa ja oon nauttinut täysiä. Jokainen tapahtunut asia on johtanut mut just tähän elämäntilanteeseen missä oon tällä hetkellä. Ja tällä hetkellä oon vaan niin onnellinen, että voisin pomppia kuuhun asti. Mulla on ihana perhe ja paras isosisko, jonka kanssa vietän paljon aikaa. Mulla on myös toinen upee perhe ja älyttömän sulosia pikkuveljiä iso liuta jotka on kaikki älyttömän rakkaita mulle. Mulla on myös aivan älyttömän upeita sukulaisia molemmista perheistä. Mulla on hulluja, mutta niin mahtavia kavereita, että en vaan tajua. Mulla on maailman parhaita vaihtarikavereita, jotka ymmärtää kaikissa tilanteissa. Mulla on kaikki täällä niin mainiosti, että en vaihtais mitään. Yksinkertasesti elän vaan elämäni hienointa aikaa. Välillä sitä pysähtyy ihmetteleen, että enhän mä oo tehnyt mitään, että ansaitsin näin täydellisen vaihto-vuoden ja elämän. 

Kun täällä on viettänyt puol vuotta, niin enää ei tunnu edes että olisin vaihto-oppilaana vieraassa maassa. Mun elämä on täällä ja mä asun täällä. Mulla on perhe, kaverit ja koulu täällä. Perheessä en oo vaan joku vaihtari, vaan oon tytär ja sisko. Ja siitä oon älyttömän onnelinen. Joka tapauksessa, nyt mulla on se toinen puoli vuotta mun elämästä täällä jäljellä ja aijon tehä siitä mun elämäni parhaan. Mulla on vielä paljon nähtävää ja koettavaa. Paljon on vielä epäonnistumisia edessä, mutta vielä enemmän onnistumisia. On tulossa paljon miellettömiä asioita ja toivottavasti mä vielä joku päivä puhuisin täydellisen sujuvaa espanjaa. Joka tapauksessa, älkää murehtiko, en tietenkään oo unohtanut teitä rakkaita sielä Suomessa!

Seuraavalla kerralla ei_niin_syvällisissä_tunnelmissa.

Siihen asti, adios!

Elämänsä parhaan päätöksen tehnyt,

Julia